Ystävänpäivä ja tunnustus

Saimme yhdeltä kissamaailman komeimmalta kollilta, Myrskyltä kivan tunnustuksen :

Tämä pitäisi lähettää viidelle blogille, joilla on alle 200 lukijaa. Seuraavat ovat saattaneet saada sen jo muualtakin, mutta lähetämme sen kuitenkin

veikeälle tytölle

Robyn Maukulaiselle

Friedelle ja Figolle

uudessa kodissaan

Lululle, Lealle ja Lotalle,

jotka pian myös muuttavat

herrasmieskaveruksille

Paavolle ja Harmille

sekä

reippaalle Kollo-pojalle.

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ KAIKILLE !

                                                                       

Pikku sairaanhoitaja

valvoo tässä kun flunssainen mamma laittaa keittiössä itselleen kuumaa juomaa. Mä oon viettänyt pari päivää tiiviisti mamman kyljessä sängyssä ja lämmittänyt sitä. Enkä oo yhtään vaatinut sitä leikkimään! Mammaa ihan liikuttaa tämä mun huolenpito.

Mindy ihmetteli, ettenkö tosiaankaan ole käynyt tuossa edellisen postauksen pedissä koko sinä aikana kun tämä kiipeilypuu on ollut meillä, eli yli kolme vuotta. Niin se vain on, että tämä ylätaso on ainoa paikka, jossa oleskelen. Nuo muut osat ei kiinnosta yhtään, ne voisi mun puolestani ruuvata pois. Tai tuon pöntön voi jättää koska sen kautta mä aina välillä hyppään ylätasolle.

                                       

Tässä yritetään

ottaa päivätorkkuja ja sitten mun eteen tullaan heiluttelemaan tota huiskaa. Mamma innostui siitä, että ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuoteen mä satuin nyt menemään juuri tuohon paikkaan maate. Se oli kuulemma ikuistamisen arvoinen asia, hohhoijaa. Aurinko nyt vain paistoi siihen kivasti ja hyvinhän mä mahduin, ehkä tuun vielä toistekin.

                                             

                                              

Aika ihania kuvia

ovat nämä mamman mielestä – tietenkin mun nuoruuden ajoilta. Varsinkin tuossa ensimmäisessä mamma on näkevinään mun ”persoonan”, en tiedä miten eikä se itsekään, mutta niin se vain sattuu olemaan – eli tämmöinen terhakka, pirtsakka, aina mukana kaikessa -tyttönen siinä kuulemma näkyy. Sellainenhan mä olen vieläkin, vaikkei se enää oikein saa sitä vangittua kuviin.

kun ystäviä tuli kylään mä kiipesin mamman olkapäälle kuuntelemaan niiden juttuja

Saila sai mamman funtsimaan näitä ihania kuvia-asioita. Mun lapsuudesta ennen blogin aloitusta ei ole paljon kuvia, mutta ne muutamat ovatkin sitten sitä tärkeämpiä.

Pakkastako?

On vai? Täällä vai? No eihän se haittaa kun aurinko lämmittää. En mä mihinkään lumihankeen kyllä lähtisi tallustelemaan, mutta täällä lasien takana on ihan kiva olla. Mammaa ei oikein ihastuta, että mun takiani täytyy pitää parvekkeen ovea auki – se kun ei halua pitää turkkia päällä sisällä. Mutta mä oonkin venäjänsininen ja mulla on hieno kaksinkertainen turkki. 

Ensin on päästävä parvekkeelle paisteeseen :

ja sitten sisälle aurinkoläiskään :

       

Valvontaa

Mä oon ollut silmät tarkkoina menneellä viikolla. Viimeksi pidin lukua ihmisistä, jotka kävelivät tästä meidän ohi äänestelemään – sopivan rauhallisen tasaisesti niitä meni. Ja ihan asianmukaisesti liehui lippukin ikkunoiden edessä.

Siinä ei  ollut valittamista, mutta toisella puolella taloa sitten olikin. Mun pikku puistosta kaadettiin taas puita! Ei multa oo kysytty lupaa! Missä linnut kohta istuskelee ja lentelee? Mun tirppa-tv häviää, mitä mä sitten katselen!      

Ei kai ne tätä puuta kaada

Tällä suunnalla ei sentään tapahdu mitään

                                         

Naamakuvia

Mammasta olisi niin kivaa laittaa musta tänne tällaisia kuvia :

Eeihän se onnistu kuin vain harvoin. Mutta tällaisia saisi kyllä kymmenittäin, sen kun vain näpsäilisi kun kerran oon siinä ihan nenän edessä. Mähän änkeän aina tähän kun se on koneella : 

                                         

Seinäkin kiinnostaa

enemmän kuin leikkiminen jos mä huomaan, että mua osoitellaan kameralla. Vähän nyt vain tuossa huitaisin.

                                                                                                                               

                              
Mutta aina kun ei kuvata mä juoksentelen hurrjaa vauhtia ja loikin korkealle tuon linnun perässä. 

Nyt mä voin

huokaista helpotuksesta kun me ollaan vihdoin  palattu normaaliin päiväjärjestykseen. 

Viime aikoina on ollut vähän liikaa hulinaa mun makuuni. Meillä on käynyt tuttuja vieraita, mamma on ollut paljon poissa ja eilen se heivasi mutkin kuljetuslaatikkoon ja vei mukaan kyläpaikkaan, jossa toivottiin munkin läsnäoloa. Siellä oli aika monta ihmistä ja vähän meteliä mutta ei mua pelottanut, kiertelin ihan muuten vain tutkimassa kaikki paikat moneen kertaan. Välillä menin kyllä tarkkailemaan tilannetta sohvan alle.

Kun muut vieraat vihdoin lähti jäi mamma vähän auttelemaan ja mäkin saatoin rentoutua.

Loppujen lopuksi mamma otti mut syliin, laittoi taas laatikkoon ja me lähdettiin ajella huristelemaan kotia kohden. Mä oon hiljainen tyttö autokyydeissä, tallissa vasta pikkuisen inisen, että ethän unohda mua tänne.

Oli ihanaa päästä ikiomaan sänkyyn mamman nilkan viereen ja nukkua piitkät yöunet. Täällä omassa valtakunnassa ja rutiineissa mun on kaikkein paras olla.