Eplepsi

Mä olen muutaman kerran maininnut täällä blogissa, että mulla on hyvin lievä epilepsia. Ensimmäisen kerran siitä oli juttua tuolla.

Alla olevassa synttäripostauksessa Pepsi + Max pyysi kertomaan asiasta ja koska blogi on saanut uusiakin lukijoita, kerrataan nyt tätä juttua.

Aika pian mun saapumisen jälkeen mamma huomasi, että jotain oli vähän vialla. Mulla oli silloin tällöin kohtauksia, joiden aikana pää ja ylävartalo tärisivät hieman ja tuli sen näköisiä liikkeitä kuin yököttäisi. Mitään kouristuksia ei ollut, mutta voin selvästi huonosti ja hakeuduin mamman viereen. Jälkeenpäin aina nukutti.

Mut vietiin tutkittavaksi Aisti-sairaalaan. Diagnoosi oli lievä perinnöllinen idiopaattinen epilepsia ja hoidoksi määrättiin fenobarbitaalia. Se auttoi ja hyvin harvoin tuli enää lieviä ja lyhyitä tärinöitä.

Myöhemmin lääkitystä muutettiin niin, että Barbivet-annosta pienennettiin ja toiseksi lääkkeeksi lisättiin Gabapentin. Fenobarbitaali kerääntyy maksaan ja sitä täytyy seurata säännöllisesti verikokeilla, Gabapentin ei tätä tee.

Lääkkeet annetaan aamuin ja illoin ja annokset ovat pienet: Barbivet-pilleristä (30mg) noin neljäs-viidesosa ja Gabapentin-liuosta (50mg) puoli millilitraa.

Ei tämä häiritse mun elämää oikeastaan ollenkaan. Lääkkeen antamisesta on tullut rutiini, johon olen täysin tottunut. Mä ihan huolehdinkin siitä, että se hoidetaan. Tai enhän mä niitä lääkkeitä rakasta vaan veden ruiskuttamista mun suuhun. Aivan alussa mamma nimittäin teki niin aina lääkkeen antamisen jälkeen ja mä ihastuin siihen ikihyviksi. Vesikippoa ja ruiskua mä siis tulen aina katsomaan sillä silmällä että enkö jo saisi.  

 

Minkäänlaisia tärinöitä ei ole ollut todella pitkiin aikoihin, ei edes muisteta milloin viimeksi.

Se vain on harmillista, että mamman ollessa pidempään poissa mulla täytyy olla osaava ja luotettava hoitaja. Kaikki ei osaa ja silloin voi tulla naarmuja muistoksi.                    

Tässä vielä pari lainausta ELT Suvi Pohjola-Stenroos 'in (Animagi kissaklinikka Felina) epilepsiaa koskevasta kirjoituksesta :

 

"Idiopaattisen epilepsian taustalta löytyy geneettinen poikkeavuus, jota ei toistaiseksi tarkemmin tunneta. Idiopaattinen epilepsia alkaa tavallisimmin erityisen nuorella yksilöllä, kohtaukset toistuvat säännöllisin välein, eikä neurologisessa tutkimuksessa tai yleistilassa löydy poikkemia normaalista. Elleivät kohtaukset ole erityisen rankkoja tai usein toistuvia, ei idiopaattisen epilepsian katsota juurikaan lyhentävän yksilön elinikää. Idiopaattinen epilepsia kissoilla on melko harvinaista." 

"Hyvässä hoitotasapainossa oleva epilepsiapotilas voi nauttia normaalielämästä siinä missä muutkin lemmikit. Ylenmääräistä stressiä on kuitenkin syytä varoa; kukin kasvattaja ja omistaja ilmeisimmin tuntee joukkonsa, sen stressit ja stressinsietokyvyn. ”

Vuositarkastus

Mä olen ollut ihmeissäni.       

Luulin, ettei mamma enää kirjoita musta kun oli vähän pitkä tauko.                    

Nyt se kuitenkin alkoi kaivella esiin kuvia viime viikoilta ja taitaa siis jatkaa.

Pari viikkoa sitten mä kävin eläinlääkärillä saamassa rokotukset ja tarkistuttamassa mun veret. Barbivet-lääkityksen vuoksi niitä pitää seurata, ettei fenobarbitaaliarvot nouse liian korkeiksi. Hyvät ne oli edelleen. Mä saankin vain pienen murusen pilleriä aamuin illoin, onneksi se riittää. Gabapentiiniä saan myös, mutta se ei keräänny maksaan.

Mamma oli kyllä yrittänyt pikku hiljaa vähentää Barbivet-annosta niin kuin oli lääkärin kanssa aiemmin sovittu, ja pitkään vaikutti siltä, että tulenkin toimeen ilman sitä. Mutta kerran mamma huomasi, että mua tärisytti taas. Pakko sitä on siis edelleen jatkaa.

 

koppaan kotona

huolestuneena lääkärin odotushuoneessa

CatVetin lääkäritäti avustajan kanssa yritti saada mun etutassusta verta, mutta mä kiskaisin sen joka kerta pois niin, ettei ne onnistuneet. Kaksi hmistä ei pärjännyt pienelle kissalle. Sitten ne otti sitä takatassusta, mitä mä en paljon huomannutkaan. Sieltä lirui kuitenkin niin vähän, että juuri ja juuri riitti. 

Kotiin tultua piti kiertää heti kaikki huoneet ja tarkistaa, että ne on ennallaan. Sitten lepäsin väsyneenä ja annoin mamman passata ja hellitellä kovia kokenutta mussukkaansa.

Hyvät rutiinit

Mulla on kaikenlaisia hassuja rutiineja, joille mamma vähän hymyilee. Mutta on sitten sellaisiakin, jotka on sen mielestä oikein hyviä, koska ne liittyy mun terveydestä huolehtimiseen.

Mä olen aina saanut Multicat-vitamiinipillereitä samoihin aikoihin aamulla ja illalla. Mä tykkään niistä niin paljon, että muistan aina tulla katsomaan sitä purkkia sillä silmällä, että nyt olisi taas vitamiiniaika. Söisin varmaan koko purkillisen kerralla. Harmittaa kun saa vain yhden ja muutenkin mamma pitää välillä paussia niiden kanssa koska raksuissakin on vitamiineja, eikä niitä saa tulla liikaa.                                            

Lievän epilepsian takia mä olen pienestä pitäen syönyt lääkkeitä aamuin ja illoin. Ei ne tabletit mitään hyviä ole, mutta se on kivaa, kun mamma ruiskuttaa vettä mun suuhun niiden kanssa. Siitä on tullut meille sellainen rutiini, josta mä tykkään. Kun lääkkeet, ruisku ja vesikuppi otetaan pöydälle mä hyppään mamman syliin valmiina hommaan. Nekin ajat mä tiedän niin hyvin, että osaan tulla kärkkymään lääkitystä, tai siis sitä ruiskutusta, usein ennen kuin mamma ehtii. Se kiittää mua naureskellen muistuttamisesta.                                                         

Mammasta on mainiota, että jos se vaikka unohtaisi niin minä kyllä muistuttaisin sitä näistä tärkeistä jutuista.                                                          

pilleriii !

Vetskulla

Me käytiin toista viikkoa sitten eläinlääkärillä CatVetissä kun oli mun vuositarkastuksen aika. Mullahan on lievä idiopaattinen epilepsia ja lääkityksen vuoksi täytyy verikokeella aina tarkistaa, ettei maksaan kerry liikaa fenobarbitaalia. Mä saan aamuin illoin Barbivetiä ja Gabapentiniä, tosi pienet määrät kylläkin, ja epilepsia on pysynyt niillä hyvin aisoissa. Vain ani harvoin mamma huomaa mulla lievää tärinää, joka kestää lyhyen hetken. Maksa-arvo oli taaskin ihan hyvä ja me voidaan jatkaa samoilla lääkeannoksilla. Myös muut veriarvot olivat hyvin viitearvojen sisällä.

                               

                                     

Sitten mut tainnutettiin hammaskiven poistoa varten, sitä oli nyt tullut ensimmäistä kertaa jonkin verran. Puhdistuksen jälkeen mun piti jäädä sinne kahdeksi tunniksi, koska lääkäritäti halusi valvoa mun heräämistä. Rokotuspiikkikin pistettiin siinä samalla.

Se täti kirjoitti paperille, että mulla on ”mukava luonne, antaa hienosti käsitellä itseään”. Myös mun turkki on kuulemma upeassa kunnossa. Mamma oli tyytyväinen.

Mammasta oli muuten hauskaa yksi sattuma siellä lääkärillä. Kun me tultiin sisään istui odotushuoneessa yksi rouva, joka näytti heti tutulta. Ne alkoi vähän jutella eikä mennyt kuin parisen minuuttia niin mamma arvasi, että kyseessä tosiaankin oli juuri se Arkiporinaa -blogia kirjoittava sympaattinen rouva, joka hänelle oli ensi silmäyksellä tullut mieleen. Ja mukana oli tietenkin söpö Ruska-tyttö. Ne totesivat mm., että ”tuntevat” monia samoja blogikissoja. Pian lääkäritäti kuitenkin haki mut sisään ja jutut jäi kesken. Tämä tapaaminen oli mammasta oikein hauska. (Tervetuloa lukijaksi, Paula!)

Kotona mä olin vielä ihan pöhnäinen. Yritin kävellä ruokakupille nälissäni, koska en ollut ennen lääkärille menoa saanut syödä kuuteen tuntiin. Jalat meni ihan vinksin vonksin ja kun jotenkin pääsin sinne, nuokuin vain nenä kupissa eikä syömisesta tullut mitään. Mammaa säälitti ja vähän nauratti.

Se täytyy vielä kertoa, että lääkäritädin mielestä mä en saa yhtään lihoa tästä 4,5 kg:sta. Sitähän mammakin oli jo katsonut, että ylärajoilla ollaan. Eli jos nyt tulee vielä lisää painoa, ei raksubaaria pidetä enää aina auki.

                                     

Joudunko mä nyt salaattidieetille? Voisiko sitten saada edes vähän tuoreempaa?

On yksi juttu

josta me ei olla vielä kirjoitettu tässä blogissa, mutta ajateltiin nyt tehdä sekin.

Ensimmäisten viikkojen aikana mun kotiintuloni jälkeen mamma huomasi jotain, mikä ihmetytti ja huolestutti sitä. Nimittäin mun pää ja ylävartaloni tärisivät vähän aina silloin tällöin. Mamman mielestä se ei ollut ihan normaalia mutta se yritti ajatella sen olevan ehkä jotain herkkyyttä ja ohimenevää. Vähitellen tärinät muuttuivat kuitenkin hieman voimakkaammiksi. Aina kun ne alkoivat menin mamman viereen turvaan ja se näki ettei mulla ollut hyvä olla. Vaihdoin koko ajan asentoa, tärinä oli aaltomaista ja välillä tuli sennäköisiä liikkeitä kuin yököttäisi. Ne kestivät muutamasta minuutista noin viiteentoista ja jälkeenpäin aina nukutti. Mamma arvasi jo mistä oli kysymys ja varasi ajan Aisti-sairaalasta, jossa ollaan erikoistuttu eläinten neurologisiin sairauksiin. Siellä tavattiin erinomainen lääkäri Sigitas Cizinauskas ja tutkimusten jälkeen diagnoosiksi tuli osittainen idiopaattinen (perinnöllinen) epilepsia. Se on lievä muoto epilepsiasta, ei siis ole mitään kouristuksia. 

Hoidoksi määrättiin Barbivet-lääkitys (fenobarbitaali) aamuin ja illoin. Jos se auttaisi sitä olisi sitten syötävä jatkuvasti. Mamma sai arvioida minkäkokoinen palanen 30mg:n pilleristä olisi sopiva annos eli ei niin paljon että olisin aivan kanttuvei mutta niin että se tehoaa. 

Asiasta keskusteltiin myös kasvattajan kanssa, joka hieman yllättäen suhtautui siihen vähätellen. Kaupan olisi voinut riitauttaa (me eläimethän olemme tuotteita), mutta minusta oli jo tullut erittäin rakas lemmikki, joten mamma antoi asian olla ja päätti hoitaa minut niin hyvin kuin mahdollista. Olinhan muuten täysin normaali ja pirteä pikku kissa. On mahdollista, että vuosien kuluessa sairaus aiheuttaa muutoksia aivoissa enkä elä kovin vanhaksi, mutta sitä ei voi tietää etukäteen.

Minulle annettiin siis joka aamu ja ilta palanen Barbivet-pilleriä ja mamma keksi auttaa sen nielemistä laittamalla muoviruiskuun vettä ja ruiskuttamalla sitä mun suuhun. Siihen mä ihastuin valtavasti! Mä otin tassuilla kiinni ruiskusta ihan kuin se olisi ollut tuttipullo. Se oli tosi kiva juttu - ja huvittavan näköistä. Aina kun mamma otti pillerit ja ruiskun esiin mä ihan juoksin sen syliin valmiiksi. Ja vähitellen mamma huomasi, että mulla alkoi biologinen kellokin toimia lääkitysajan suhteen, varsinkin iltaisin mä tulin usein jo kärkkymään sitä ruiskua.

Lääke tehosi hyvin, tärinät jäivät melkein kokonaan pois, joskus tuli vain hyvin lieviä. Barbivetin kanssa täytyy kuitenkin olla varovainen koska se kerääntyy maksaan. Maksa-arvoja ja fenobarbitaalipitoisuuksia täytyy siis tarkistella verikokeilla. Ne ovat olleet normaalin rajoissa, mutta viime tarkistuksen jälkeen päätettiin kokeilla myös Gabapentiini-tippoja (aamuin ja illoin), ne eivät vaikuta maksaan. Ne on inhottavia, mutta 0,5 ml menee kyllä pian suuhun. Nyt Barbivet-palasta on voitu pienentää. Jonkin ajan päästä mamma soittaa lääkärille ja sitten päätetään jatkosta. Näyttää kuitenkin siltä, että jatketaan näin.

Totta kai mammaa huolestuttaa ja harmittaa tämä mun sairaus, että näin kävi. Kasvattajalla, joka on myynyt vuosien varrella kymmenittäin pentuja, ei kuulemma ole koskaan ollut ainoatakaan perinnöllistä epilepsiaa sairastavaa kissaa. Mutta me eletään nyt näin. Vähän rajoituksia tämä tietysti aiheuttaa, esim. matkojen suunnittelussa - on oltava huolehtivainen hoitopaikka eikä minua voi jättää pariksikaan päiväksi yksin kotiin, kuten esim. juuri risteilyllä käyneet mamman ystävät, joiden kissa jätettiin kotiin ja hienosti meni.

Mamma tykkää musta kovasti, hänen mielestään olen söötti, kiltti ja oppivainen kissa, pikku tähtisilmä. Hän toivoo saavansa pitää mut mahdollisimman kauan.