On yksi juttu

josta me ei olla vielä kirjoitettu tässä blogissa, mutta ajateltiin nyt tehdä sekin.

Ensimmäisten viikkojen aikana mun kotiintuloni jälkeen mamma huomasi jotain, mikä ihmetytti ja huolestutti sitä. Nimittäin mun pää ja ylävartaloni tärisivät vähän aina silloin tällöin. Mamman mielestä se ei ollut ihan normaalia mutta se yritti ajatella sen olevan ehkä jotain herkkyyttä ja ohimenevää. Vähitellen tärinät muuttuivat kuitenkin hieman voimakkaammiksi. Aina kun ne alkoivat menin mamman viereen turvaan ja se näki ettei mulla ollut hyvä olla. Vaihdoin koko ajan asentoa, tärinä oli aaltomaista ja välillä tuli sennäköisiä liikkeitä kuin yököttäisi. Ne kestivät muutamasta minuutista noin viiteentoista ja jälkeenpäin aina nukutti. Mamma arvasi jo mistä oli kysymys ja varasi ajan Aisti-sairaalasta, jossa ollaan erikoistuttu eläinten neurologisiin sairauksiin. Siellä tavattiin erinomainen lääkäri Sigitas Cizinauskas ja tutkimusten jälkeen diagnoosiksi tuli osittainen idiopaattinen (perinnöllinen) epilepsia. Se on lievä muoto epilepsiasta, ei siis ole mitään kouristuksia. 

Hoidoksi määrättiin Barbivet-lääkitys (fenobarbitaali) aamuin ja illoin. Jos se auttaisi sitä olisi sitten syötävä jatkuvasti. Mamma sai arvioida minkäkokoinen palanen 30mg:n pilleristä olisi sopiva annos eli ei niin paljon että olisin aivan kanttuvei mutta niin että se tehoaa. 

Asiasta keskusteltiin myös kasvattajan kanssa, joka hieman yllättäen suhtautui siihen vähätellen. Kaupan olisi voinut riitauttaa (me eläimethän olemme tuotteita), mutta minusta oli jo tullut erittäin rakas lemmikki, joten mamma antoi asian olla ja päätti hoitaa minut niin hyvin kuin mahdollista. Olinhan muuten täysin normaali ja pirteä pikku kissa. On mahdollista, että vuosien kuluessa sairaus aiheuttaa muutoksia aivoissa enkä elä kovin vanhaksi, mutta sitä ei voi tietää etukäteen.

Minulle annettiin siis joka aamu ja ilta palanen Barbivet-pilleriä ja mamma keksi auttaa sen nielemistä laittamalla muoviruiskuun vettä ja ruiskuttamalla sitä mun suuhun. Siihen mä ihastuin valtavasti! Mä otin tassuilla kiinni ruiskusta ihan kuin se olisi ollut tuttipullo. Se oli tosi kiva juttu - ja huvittavan näköistä. Aina kun mamma otti pillerit ja ruiskun esiin mä ihan juoksin sen syliin valmiiksi. Ja vähitellen mamma huomasi, että mulla alkoi biologinen kellokin toimia lääkitysajan suhteen, varsinkin iltaisin mä tulin usein jo kärkkymään sitä ruiskua.

Lääke tehosi hyvin, tärinät jäivät melkein kokonaan pois, joskus tuli vain hyvin lieviä. Barbivetin kanssa täytyy kuitenkin olla varovainen koska se kerääntyy maksaan. Maksa-arvoja ja fenobarbitaalipitoisuuksia täytyy siis tarkistella verikokeilla. Ne ovat olleet normaalin rajoissa, mutta viime tarkistuksen jälkeen päätettiin kokeilla myös Gabapentiini-tippoja (aamuin ja illoin), ne eivät vaikuta maksaan. Ne on inhottavia, mutta 0,5 ml menee kyllä pian suuhun. Nyt Barbivet-palasta on voitu pienentää. Jonkin ajan päästä mamma soittaa lääkärille ja sitten päätetään jatkosta. Näyttää kuitenkin siltä, että jatketaan näin.

Totta kai mammaa huolestuttaa ja harmittaa tämä mun sairaus, että näin kävi. Kasvattajalla, joka on myynyt vuosien varrella kymmenittäin pentuja, ei kuulemma ole koskaan ollut ainoatakaan perinnöllistä epilepsiaa sairastavaa kissaa. Mutta me eletään nyt näin. Vähän rajoituksia tämä tietysti aiheuttaa, esim. matkojen suunnittelussa - on oltava huolehtivainen hoitopaikka eikä minua voi jättää pariksikaan päiväksi yksin kotiin, kuten esim. juuri risteilyllä käyneet mamman ystävät, joiden kissa jätettiin kotiin ja hienosti meni.

Mamma tykkää musta kovasti, hänen mielestään olen söötti, kiltti ja oppivainen kissa, pikku tähtisilmä. Hän toivoo saavansa pitää mut mahdollisimman kauan.