Reviirinvaltausyritys

Mamma sai päähänsä, että minusta tulisi onnellisempi kissa jos minulla olisi kaveri.

Se oli harkinnut sellaisen hankkimista jo silloin kun minä tulin taloon, mutta ei ollut varma asiasta ja päätti ensin katsoa miten jutut minun kanssani sujuivat. Alkoikin näyttää siltä, että minussa oli tarpeeksi hommaa, vaikkakin toisaalta se tuumi, että jos olisi toinenkin kissa, me leikkisimme yhdessä enkä ehtisi keksiä niitä kaikenlaisia riiviöhommia. Siinä pähkäillessä aika kului ja minä aloin rauhoittua. Mamma alkoi uudelleen haluta toista kissaa.

Se otti yhteyttä Rekku Rescue -ihmisiin ja kävi katsomassa pikku kissoja, jotka olivat sen mielestä kaikki huippusuloisia. Kuitenkin heti ensimmäinen, jonka mamma tapasi, vei sen sydämen saman tien. Seuraavana päivänä se ilmoitti haluavansa sen ja asia oli selvä. Mamma oli innoissaan, laittoi pikkuhuoneen sängylle pehmoisen pesän, hankki sinne hiekkalaatikon ja ruokakuppeja ja osti sellaista ruokaa mihin se kissa oli tottunut.

 

Minulle ei puhuttu asiasta mitään, ei kysytty haluanko minä tänne toista mirriä. Kaikki hoidettiin hys hys, uusi kissa vietiin salaa pikkuhuoneeseen ja pidettiin siellä oven takana, mamma vain piipahteli siellä yhtämittaa ja viipyili kauan. Minä ihmettelin.

Se oli kuulemma kauhean arka ensin, aina kun mamma meni huoneeseen se loikki saman tien piiloon. Mutta aika pian se sitten alkoi tulla mamman viereen sängylle ja vähitellen syliinkin - se oli kuitenkin kauhean hellyydenkipeä pikku kissa. Mamma istui siellä pitkiä aikoja ja se pikkupentu pyöri ja puski sen sylissä, se oli mamman mielestä kauhean liikuttavaa. Mamma halusi, että se tuntisi olevansa oikein tykätty ja kyllä se sen sitten uskoikin. Se oli aina tulossa syliin kiehnäämään ja leipomaan.

Mamma kuljetti meidän hajuja toisillemme, siitä piti olla apua tutustumisessa. Minä en tykännyt sen hajusta yhtään! Kun mamma tuli sieltä huoneesta odotin oven takana ja sähisin sille. Se alkoi huolestua mutta ajatteli sen kuuluvan asiaan ja menevän ohi.

Sen nimeksi laitettiin Sanni. Sillä oli kyllä ihan nätti nimi ennestään, mutta Mandy oli mamman mielestä liian samantapainen kuin minulla.

Sitten yksi päivä se tuotiin sieltä ulos. Minä sain slaagin! Tuijotin ja tuijotin sitä aivan jähmettyneenä. Se ei ollut millänsäkään vaan tuli aika lähelle nuuskimaan minua. Minusta alkoi lähtemään sellaisia ääniä mitä ei ikinä ennen, kumeaa moukua, murinaa ja vaikka mitä, mamma kuunteli aivan ihmeissään. Se vei sen takaisin sinne huoneeseen ja jatkoi sitten pikku hiljaa näitä meidän tapaamisia.

Ihan turhaan, minä olin päättänyt etten tule ikinä tykkäämään siitä. Enkä tykännyt. En tykännyt, että se oli heti kuin kotonaan, meni joka paikkaan ihan pokkana, jopa minun hiekkalaatikolleni! Katsoin ovelta sitä ja mammaa vuorotellen ja murisin. Ei riittänyt oma laatikko sen huoneessa, piti ruveta käyttämään minun ikiomaanikin. Ja se kävi minun ruokakupeillanikin syömässä!

Mamma oli eri mieltä asioista. Sen mielestä Sanni oli hurmaava kissa, terhakka ja reipas tyttönen ja niin suloinen kun aina kesken leikkien tupsahteli mamman syliin kiehnäämään ja kehräämään. Eihän mamma sellaista voinut vastustaa.

Minä aloin masentua, en tullut koskaan samaan huoneeseen Sannin kanssa, luikin vain nurkissa, mamma ei paljon nähnytkään minua. Se mietti ja mietti mitä tehdä, toivoi minun tottuvan pentuun. Ei onnistunut, olin päättänyt että se on joko minä tai Sanni. Ja koska olin mamman ensimmäinen kissa, johon se oli kovin kiintynyt, sen oli ilmoitettava Rekku Rescuelle, että pieleen meni tämä juttu. Yli kolme kuukautta minä sain kestää sitä ja stressaantua aivan kamalasti.

Onneksi yksi kiva täti luki Sannista ja sekin ihastui siihen. Kumma kun kaikki ihmiset ihastuu siihen. Se on nyt siellä uudessa kodissa ja sillä menee oikein hyvin. Mamma saa siitä kuulumisia ja kuvia, se on siitä onnellinen, se kun ei voi unohtaa sitä mokomaa Sannia.