Kotona

Oli oikein mukavaa olla mamman kullannuppu, joka sai tehdä mitä tahtoi ja mamma vain palvoi. Se oli ennen aika tarkka siitä, että kaikki paikat olivat kunnossa ja järjestyksessä. Mutta kun taloon tuli ylivilkas riehuja, jonka piti purkaa energiaa joka suuntaan, ei mikään ollut enää kuin ennen. Ei sohva, ei nojatuolit, ei tapetit ja mihin kaikkeen kynteni nyt iskinkään. Kyllä minulla raapimaapuu ja lauta oli, mutta noita muita oli niin paljon kivempi raapia. Mamma puolestaan raapi hiuksiaan, mutta antoi aina kaiken anteeksi ja kietoi huonekaluja kaikenlaisiin kankaisiin, harkitsi seinien panelointia, käytti inhottavia hajusteita ja yritti vaikka mitä. Sitten se totesi, että tämä on nyt tällaista, täytyy vain ottaa iisisti.

Lujilla se päätös oli pahimpien tihutöitteni jälkeen, esimerkiksi silloin kun tönäisin kauneimman pöytälampun lattialle pieniksi palasiksi, toisen varjostin meni kuhmuille tai pudottelin tauluja seiniltä. Vieläkin mammalle on mysteerio miten onnistuin järsimään yhden suuren ja painavan taulun tukevan narun poikki niin että yhtenä päivänä se putosi lattialle, mutta yhtä mystillisesti ei mennytkään rikki. Minun piikkiini juttu meni koska tapanani oli heilutella tauluja mennen tullen jos en saanut tarpeeksi huomiota osakseni. Huomasin nimittäin, että se ärsytti kovasti ja sai mamman liikkeelle. Enpä oikeastaan haluaisi muistella enää mitä kaikkea sain aikaan pikkuriiviönä, olenhan nyt niin kiltti että. Joskus vain pitää hieman riehua ja juosta ympäri huoneistoa, mutta vahinkoja en enää ole tehnyt, kop kop.

Ei mammalla onneksi ole mitään “caught red-handed” -kuvamateriaalia minusta, oli muuta mielessä tihutöitteni aikana kuin kamera. Tietysti voisi esitellä niitä jälkiä… mutta onneksi kuvattiin vain kaikkia herttaisia hetkiä, joita meillä oli niin niin paljon.

mamman olkapäällä

tämä on komentosiltani, josta jakelen määräyksiä. Siitä sitten myöhemmin..

jellona saa kyytiä

tämä oli helppo juttu

turha kuvata - olen piilossa

tuoksuu?