Aina mun

kiipeily jää kesken kun toi katto tulee vastaan. Eikö sitä vois nostaa ylemmäs?

                                  

             Taas pitää jättää tähän.

                                  

            Hei tuu nostaan mut alas!

                Haloo!

                                      

Piti vähän leikittää

tota mammaa kun sillä oli pikkusen tylsää. Olin mukamas piilossa ton mun peiton alla ja otin sieltä käsin kiinni huiskaa, jota se heilutteli. 

                    

Olihan se aika lapsellista enkä mä kauaa viitsinytkään. Alkoi ramasta niin kauheasti ja menin maate - pää taas sen nilkalla, mun lempityynylläni.

                            

Täällä mä taas

oon, korkeuksissa kylppärissä. Joitakin aikoja sitten mä valloitin peilikaapin trapetseilemalla sinne tyylikkäästi ikkunasyvennyksestä. Nyt mun teki mieli päästä myös vastapäisellä seinällä olevan avohyllykön päälle. Se olikin aivan helppoa, sen kuin vain loikkasin sinne ikkunalta, kumma etten oo tehnyt sitä jo aikaisemmin. 

Täytyy myöntää, että kun mä hyppäsin sinne ensimmäistä kertaa aiheutin mammalle taas sydämentykytyksiä - se kuuli kilinää ja kalinaa ja arvasi taas syyn olevan minussa. Puolustukseksi on heti sanottava, ettei mulle ole tällä välillä sattunut minkäänlaisia vahinkoja, nyt vain kävi tällainen pikkuinen. Mammaa tietysti harmitti sen posliiniesineen tippuminen, se kun oli siirtänyt sen olohuoneesta turvaan ylhäälle kylppäriin eikä ressu arvannut että mä keksisin mennä tällekin hyllylle.

Nyt mä oon siellä usein seuraamassa mamman puuhailuja. Kerran yritin hypätä sen olkapään kautta peilikaapin päälle, mikä ei sitten ollutkaan hyvä idea, mulle tuli äkkilähtö kylppäristä..

                               

On yksi juttu

josta me ei olla vielä kirjoitettu tässä blogissa, mutta ajateltiin nyt tehdä sekin.

Ensimmäisten viikkojen aikana mun kotiintuloni jälkeen mamma huomasi jotain, mikä ihmetytti ja huolestutti sitä. Nimittäin mun pää ja ylävartaloni tärisivät vähän aina silloin tällöin. Mamman mielestä se ei ollut ihan normaalia mutta se yritti ajatella sen olevan ehkä jotain herkkyyttä ja ohimenevää. Vähitellen tärinät muuttuivat kuitenkin hieman voimakkaammiksi. Aina kun ne alkoivat menin mamman viereen turvaan ja se näki ettei mulla ollut hyvä olla. Vaihdoin koko ajan asentoa, tärinä oli aaltomaista ja välillä tuli sennäköisiä liikkeitä kuin yököttäisi. Ne kestivät muutamasta minuutista noin viiteentoista ja jälkeenpäin aina nukutti. Mamma arvasi jo mistä oli kysymys ja varasi ajan Aisti-sairaalasta, jossa ollaan erikoistuttu eläinten neurologisiin sairauksiin. Siellä tavattiin erinomainen lääkäri Sigitas Cizinauskas ja tutkimusten jälkeen diagnoosiksi tuli osittainen idiopaattinen (perinnöllinen) epilepsia. Se on lievä muoto epilepsiasta, ei siis ole mitään kouristuksia. 

Hoidoksi määrättiin Barbivet-lääkitys (fenobarbitaali) aamuin ja illoin. Jos se auttaisi sitä olisi sitten syötävä jatkuvasti. Mamma sai arvioida minkäkokoinen palanen 30mg:n pilleristä olisi sopiva annos eli ei niin paljon että olisin aivan kanttuvei mutta niin että se tehoaa. 

Asiasta keskusteltiin myös kasvattajan kanssa, joka hieman yllättäen suhtautui siihen vähätellen. Kaupan olisi voinut riitauttaa (me eläimethän olemme tuotteita), mutta minusta oli jo tullut erittäin rakas lemmikki, joten mamma antoi asian olla ja päätti hoitaa minut niin hyvin kuin mahdollista. Olinhan muuten täysin normaali ja pirteä pikku kissa. On mahdollista, että vuosien kuluessa sairaus aiheuttaa muutoksia aivoissa enkä elä kovin vanhaksi, mutta sitä ei voi tietää etukäteen.

Minulle annettiin siis joka aamu ja ilta palanen Barbivet-pilleriä ja mamma keksi auttaa sen nielemistä laittamalla muoviruiskuun vettä ja ruiskuttamalla sitä mun suuhun. Siihen mä ihastuin valtavasti! Mä otin tassuilla kiinni ruiskusta ihan kuin se olisi ollut tuttipullo. Se oli tosi kiva juttu - ja huvittavan näköistä. Aina kun mamma otti pillerit ja ruiskun esiin mä ihan juoksin sen syliin valmiiksi. Ja vähitellen mamma huomasi, että mulla alkoi biologinen kellokin toimia lääkitysajan suhteen, varsinkin iltaisin mä tulin usein jo kärkkymään sitä ruiskua.

Lääke tehosi hyvin, tärinät jäivät melkein kokonaan pois, joskus tuli vain hyvin lieviä. Barbivetin kanssa täytyy kuitenkin olla varovainen koska se kerääntyy maksaan. Maksa-arvoja ja fenobarbitaalipitoisuuksia täytyy siis tarkistella verikokeilla. Ne ovat olleet normaalin rajoissa, mutta viime tarkistuksen jälkeen päätettiin kokeilla myös Gabapentiini-tippoja (aamuin ja illoin), ne eivät vaikuta maksaan. Ne on inhottavia, mutta 0,5 ml menee kyllä pian suuhun. Nyt Barbivet-palasta on voitu pienentää. Jonkin ajan päästä mamma soittaa lääkärille ja sitten päätetään jatkosta. Näyttää kuitenkin siltä, että jatketaan näin.

Totta kai mammaa huolestuttaa ja harmittaa tämä mun sairaus, että näin kävi. Kasvattajalla, joka on myynyt vuosien varrella kymmenittäin pentuja, ei kuulemma ole koskaan ollut ainoatakaan perinnöllistä epilepsiaa sairastavaa kissaa. Mutta me eletään nyt näin. Vähän rajoituksia tämä tietysti aiheuttaa, esim. matkojen suunnittelussa - on oltava huolehtivainen hoitopaikka eikä minua voi jättää pariksikaan päiväksi yksin kotiin, kuten esim. juuri risteilyllä käyneet mamman ystävät, joiden kissa jätettiin kotiin ja hienosti meni.

Mamma tykkää musta kovasti, hänen mielestään olen söötti, kiltti ja oppivainen kissa, pikku tähtisilmä. Hän toivoo saavansa pitää mut mahdollisimman kauan.

                       

Meillä voi olla

katkispäivä ihan milloin vain. Mutta mun katkarapu onkin vain tällainen muovinen kun mä en välitä yhtään niistä oikeista - mamman harmiksi. Tän kanssa mä leikin usein - välillä se menee johonkin piiloon, mutta ilmestyy aina takaisin.

Mamma hemmottelisi mua kuitenkin kauhean mielellään ihan oikeilla katkaravuilla. Tai edes jollain herkkuruoalla, mutta mä huolin niitä vain ihan vähän aikaa ja sitten kyllästyn. Ei kuulemma löydy toista yhtä nirsoa kissaa. Se ihmettelee kuinka mä voin voida niin hyvin niin tylsällä ruokavaliolla: vain raksuja ja mieluiten vain yhtä lajia vaikka tarjolla olisi ollut vaikka minkälaisia. Niitä muita on sekoitettu myös mun suosikkiini, mutta mulla on tarkka nenu. Tai sitten tarjotaan vain vääriä raksua ja odotetaan, että nälkä pakottaisi mua syömään, mutta mä oon aika sinnikäs ja napsin vain ihan pikkuisen. Tosin viime aikoina mä oon alkanut lipsua tässä, on tullut syötyä vääriäkin raksuja, kuulemma terveellisempiä. Märkäruoista en välitä yhtään, litkin niistä vain nestettä ja jätän ruoan. Mutta kaikenlaisia ruokia laitetaan kuitenkin mun eteeni välillä ihan kokeeksi.

Kasvattajatäti kertoi aikoinaan, että mun äitini on samanlainen raksujensyöjä ja voi hyvin, mutta ei se oikein lohduttanut mammaa, joka olisi halunnut monipuolista ruokaa syövän kissan.
Eläinlääkärikäynneilläkin mamma on valittanut mun syömisestä, mutta kun ne tutkii ja toteaa, että mä oon hyvässä kunnossa niin niiden mielestä ei ole ongelmaa. Ne sanoo, että raksut ovat nykyisin niin hyviä että niistä saa tarvittavan ravinnon. Jokin aika sitten mulle tehtiin perusteelliset tutkimukset Felinassa ihan vain yhden pikkujutun takia mistä mamma huolestui (se on kova huolestumaan musta) ja lopputulos oli että terve kuin pukki - höh... Silti mamma ei ole yhtään tyytyväinen ja syöttää mulle vitamiineja. Ja vahtii mun vointia. Ja lellii, tietysti.

On kyllä yksi kurja juttu, joka mulla on ollut ihan pienestä saakka. Mutta siitä myöhemmin vähän enemmän.
             

Mä aivan rrakastan

harrjaamista. En taida tietää mitään ihanampaa, haluaisin yhtämittaa mua harjattavan. Mä yritän aina johdatella mammaa kylpyhuoneeseen ja hyppään siellä pesukoneen päälle odottamaan ja nau'un vetoavasti. Kun se sitten ottaa nuo harjat esiin niin mä ihan kiljun ja kurisen riemusta ja pyörin ja kiehnään ja pusken niitä, ne on niin ihania. Ja hurisen kovaa kun se vetelee mua niillä kaksin käsin.
Toinen on samanlainen Kongin harja kuin esim. Naukulan Helmillä, mutta enemmän mä tykkään tosta toisesta, se sopii paremmin mun turkille. Yks mamman kaveri toi sen mulle tuliaiseksi ihan pienenä.