Mä osaan

Ei mamma koskaan hirveän tyytyväinen ole kun mä vedän tän huiskan suussani huonekalujen päälle ja leikin sillä siellä.

Aina mä saan kuitenkin heti anteeksi kun teen näin :

                  

Voiskos viilentyä

Mun laiskiaismamma ei oo taas aikoihin kirjoittanut musta mitään blogiin. No - jos mä rehellinen oon niin kyllä mäkin olen ollut ihan laiskiainen. Meidän molempien selitys on nää kamalan kamalat helteet. Ei oo huvittanut tehdä muuta kuin ihan pakolliset kuviot. Välillä olin mun hoitopaikassa kun mamma kävi jossain vähän viilentymässä. Sitten kun se vähän kuvasi mua oli tulokset tällaisia:

               











Aika yksitoikkoista katteltavaahan tää tämmönen on.

Missy ja minä

- eli siis me musta ja harmaa missi -  käydään hoidossa samassa paikassa silloin kun meitä ei haluta jättää yksin kotiin. Missy on ollut siellä oikein viikkojakin sen ihmisten ollessa pidempään ulkomailla. Yhtä aikaa me ei olla koska kumpikaan ei tykkää yhtään toisista kissoista. Kerran sitä yritettiin mutta Missy päästi aivan kamalat sähinät kun se näki mut ja pinkoi salamavauhtia vaatehuoneen ylimmälle hyllylle, missä se pysyi kunnes me lähdettiin. Se on sellainen arka muutenkin aina kaiken uuden ja vieraan suhteen.

Kuitenkin kotona niiden kiltti koira on täysin sen tassun alla. Kun se haluaisi kaveerata Missyn kanssa ja yrittää vähän lähennellä se saa helposti kuonoonsa. Mutta mun tietääkseni kissat onkin aina pomoja. Vaikka oltais kuinka paljon pienempiä kuin ne hurtat niin me määrätään kaapin paikka. Se meillä ollut Mandy-Sannikin kuulemma pomottaa niiden kilttiä koiraa, jonka pitää olla justiin niin kuin Mandy haluaa, muuten voi hieman kirpaista, hih.  

Siellä  hoitopaikassakin on parveke, jossa me tietysti oleskellaan lämpimillä säillä.

 

  

Meillä ei tykätä

näistä helteistä sitten yhtään. Mamma yrittää viilentää sisäilmoja kahdella pylvästuulettimella, mutta mua ei saada niiden eteen pöllyttelemään mun turkkiani, hipsin nopeasti niiden ohi.  Parvekelasien välejä on raoteltu niin että sieltä tulisi mulle vähän tuulenvirettä kun mä kerran tykkäisin olla siellä. Välillä raoista tuli niin leveitä, että mamman hämmästykseksi mun pää mahtui niiden välistä. Eipä olleet kauaa ja kohta sain turhaan yrittää tunkea päätäni ulos. Ei mamma kyllä usko, että hyppäisin minnekään mutta voisin ehkä pyrkiä kävelemään reunukselle ja silloin voisi käydä köpelösti.

nuuh, ihanaa!

jihuu, pää ulkona!

mites nyt?

                                              

ei mahdu enää :(

okei..